maanantai 27. huhtikuuta 2015

Amazonas: Kvartsihiekkametsä Allpahuayo-Mishana

Viidakossa pitäisi olla tosi köyhä maaperä, sen nyt opin jo koulussa maantiedon tunnilla ja siksi minua vähän ihmetytti, kun kuulin huonon maaperän viidakosta. Huonossakin on sävyjä ja tämä on huonosta huonompi. Ennakkotietona tiesin, että tämän metsän parhaiten erottaa muista siinä, että se on hiljainen. Sen lisäksi maasto on vielä vaikeampaa kuin muualla viidakossa ja tämä on vielä kaiken lisäksi tien varrella. Tien varrella ei oo hyvä, sehän tietää tietysti, että siellä on ihmisiä, eikä se ole villiä eikä kesytöntä. Minulla oli siis paljon ennakkoluuloja. Sitä paitsi, olin sairaana edelleen. Myös monen muun mielestä kvartsihiekkametsä on tosi tylsä, eikä se kiinnostanut tutkijoita ennen kuin sieltä ruvettiin löytämään sellaisia eläinlajeja, mitä muualla ei ole. Silloin sen kiinnostavuus hyppäsikin ihan huippuluokkaan.

Lähdimme liikkeelle bussilla, joka oli kuin amerikkalainen koulubussi ilman ikkunoita. Ikkunoiden tilalla oli luukut, jotka pistettiin kiinni, kun rupesi satamaan.

Menimme entiselle plantaasille. Miksi kukaan perustaisi plantaasin kvartsihiekkametsään. Plantaasi oli ainakin saanut aikaiseksi polkuja ja teitä alueelle ja ne kovaa vauhtia metsittyivät. Koska Allpahuayo-Mishana on kansallispuisto, plantaasin aluetta metsitetään uudelleen.

Totta puhuen minusta viidakko oli ihan yhtä äänekästä kuin muuallakin, mikä varmasti johtui siitä, että kvartsihiekkaa oli vain paikoitellen. Eläimiäkin näkyi tosi hyvin ja kvartsihiekassa oli kivempi tepsutella kuin ainaisessa liejussa. Alueen erikoisuuksista tarttui korvaan vain mishanannapsija. Mishanannapsijoita on vähän ja niistä tiedetään vähän.

Paikoitellen viidakko oli lyhytkasvuista risukkoa, joka salli päiväntasaajan auringon paistamisen musertavalla voimalla ihan niskaan asti, paikoitellen oli normaalia viidakkoa, jossa valo suodattui lehvästöjen läpi. Siinä olikin todella ihmettelemistä, koska näin ensimmäisen taivaansiipeni. Se lenteli valon ja varjon väliä ja kun se osui valokeilaan, niin se näkyi hohtavana välkkyvänä sinisenä valona. Se oli ihan uskomaton!
Herää kysymys, tarkkailemmeko me apinaa, vai tarkkaileeko apina meitä, vai tarkkaileeko apina meitä, apinoidakseen meitä, jotka tarkkailemme sitä. 
Viidakkoon

Hullu bussi ilman ikkunoita (ja iskareita)

Euchroma gigantea eli "giant metallic ceiba borer", mikä kertoo sen, mitä se tekee. 

Keltanokkanunna

Kuningaskondori tähyili meitä latvustosta

Nokinunna

Nuolimyrkkysammakko

Toinen päivän suuri erikoisuus oli nuolimyrkkysammakko. Keskustelimme, onko nuolimyrkky halvaannuttavaa vaiko tappavaa. Nuolimyrkkysammakoissa kuitenkin on eroja myrkyllisyydessä, eikä tuo ollut myrkyllisemmästä päästä.

Jälleen kerran olin ihan eksyksissä täällä, mutta sitten aivan yllättäen tupsahdimme tielle. Perulaiset aina tööttäävät, kun ohittavat jalankulkijan. Teiden varret ovat roskaisia, joten se oli varsinainen antiteesi sille luonnolle, mitä olin juuri kokenut.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Amazonas: Iquitos

Oli tullut aika jättää Yanayacu ja lähteä ihmisten ilmoille Iquitosiin. Olin helpottunut, sillä Iquitosista saisin itselleni lääkkeitä. Amazon on kuin keväinen puro jättikoossa, se vie mukanaan vähän kaikkea, minkä sattuu mukanaan tempaamaan ja on muutenkin arvaamaton. Ainakin sitä alas kulki jättimäisiä puunrunkoja ja paikoitellen jouduimme väistämään veden alta nousevia hiekkasärkkiä. Hiekkasärkkien paikat tietysti muuttuvat koko ajan. Pari tyllihyyppää nousi lentoon. Ne ovatkin veikeitä lintuja, koska ensinäkemältä ne näyttävät tylleiltä. 

Mustapääpeukaloinen
No, Iquitos on kumikaupunki ja siellä on vanhoja rakennuksia ajalta sata vuotta sitten, kun kumipuun kasvatus kukoisti ja alkuperäisasukkaan henki oli halpa. Sillä oli hyvin vähän tekemistä pääkaupungin kanssa, eikä sieltä nykyäänkään mene tietä muuanne Peruun eikä muuallekaan. Ihmeellistä, että tämä Loreto on Perua ylipäätään. Vanhaan aikaan Limasta yleisesti mentiin laivalla Lontooseen ja sitten Lontoosta Amazonille ja Amazonia ylös Iquitosiin. Toki jotkut menivät suoraakin reittiä, mutta se oli hyvin vaarallinen ja vaikea.
Iquitosissa oli kukkopuolueen mainoksia. Minulla ei ole mitään aavistusta, minkälaisia arvoja kukkopuolue kannattaa, mutta niiden tunnuksena on tappelukukko.

Etelä-Amerikka ja elintasoero. El Dorado Plaza ja ränsistynyt naapuri. Uskomatonta, että tuossa rakennuksessa on asukkaita. Aamuvarhaisella näin valot siellä.

Tällä kertaa saimme olla loistohotellissa El Dorado Plazassa. Heti tietysti nettiin ja vieressä oleva henkilö sanoo, "hidas netti, mutta mitä voi odottaa, kun olemme keskellä viidakkoa!". Minä en pystynyt sanomaan siihen mitään. Minä olin ollut keskellä viidakkoa, eikä siellä ollut edes sähköä, saati sitten nettiä. El Dorado Plazassa oli viileä sisäilma. Se oli suorastaan outo tunne trooppisen helteen keskellä. 
Heti tietysti apteekkiin ostamaan ripulilääkettä ja nesteytyssuoloja. Apteekissa oli hirveästi porukkaa ja silloinkin kun näppäilin tunnuslukua, takanani oli tyyppi hengittämässä niskaan, yritin näyttää, että menehän nyt vähän, mutta ei hän liikahtanut laisinkaan. Apteekkituotteet olivat kalliita. Perussa ylipäätään kaikki oli hintavaa ja minä alkuun luulin, että minua vedetään nenästä, mutta oikeasti se on kallis maa. 
Apteekki oli sinällään mielenkiintoinen, sieltä saa varmasti ihan mitä tahansa, ilman reseptiä. 

El Dorado Plazassa söin illalliseksi liskoa ja rottaa. Tarjoilija ei meinannut uskoa minua, kun tilasin sitä. En tiedä, kuinka eettistä paikallinen liha oikein on. Toisaalta haluan tukea kaikkea paikallista, toisaalta en halua, että se metsästetään sukupuuttoon. Kiitin ruoasta ja sanoin vieläpä, että oli paras lisko, mitä olin koskaan syönyt. Belgialainen tosin pilasi minun naama pokkana sanoman vitsin rupeamalla nauramaan. Mutta ihan oikeasti lisko ja rotta maistuivat hyvältä. 

Illalla oli mielenosoitus viereisellä aukiolla. Toisin kuin mitä minulle oli kerrottu, mielenosoitus sujui rauhallisesti. Ei tietoa, mistä täsmälleen ottaen osoitettiin mieltä, mutta ruumisarkkuja kannettiin kuitenkin.

Pesetytin pyykkini hotellissa ja se oli yhtä kallista suunnilleen, kuin jos ostaisi vaatteet uutena. 

Seuraavana päivänä kävin pulahtamassa hotellin altaaseen. Kovin kauaa en jaksanut altaalla olla, aurinko päiväntasaajalla paahtoi armottomasti. Altaalla minulla oli livertäjätyranni kaverina. 

Livertäjätyranni
 Mutta siis, lähdin vähän kävelemään kaupungilla. Koska olin sairaana, en käynyt kaukana ja jäin istuskelemaan torille. Se oli virhe, sillä minulla oli heti riivaajia kimpussani myymässä ylihintaisia mukamas käsityönä tehtyjä rihkamakoruja. El Dorado Plazan edessä päivysti myös pari maksullista naista. Varsin pienimuotoisia oli nämä turismin lieveilmiöt kuitenkin. Aika rauhassa sain kävellä. Yksi vastaantuleva mies leikki haarovälillään minun kulkiessani ohi. Sellainen paikka on Iquitos!

Tällaista on liikenne Iquitosissa

Iquitosin keskusaukio

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Amazonas: sairaana keskellä viidakkoa

Minuun oli iskenyt turistiripuli. Etelä-Amerikkaan ensi kertaa matkaaville se tulee 70%:lle ja se tarkoittaa niitä, jotka pitäytyvät käymään rannoilla ja kahviloissa. Amazoniassa taas on ihan toisin. Paitsi että piikit puissa olivat repineet minut haavoille, jonka oli peittänyt hiki ja lieju, ei ollut missään mitään paikkaa, missä pestä kädet kunnolla ennen syömistä.
Minulla ei ollut spriitä loputtomiin, muilla ei ollut mukana spriitä lainkaan. Retken johtaja kuuli vasta pois lähdettäessä, että minä kannoin spriitä ja hänestä se oli hyvä idea, koska viidakossa on myös punkkeja, joiden jätökset ärsyttävät ihoa ja kun ihoa raapii kynsillä, niin kutina siirtyy käsien mukana aina vain uusiin paikkoihin, eikä sitä saa vedellä pesemällä pois. Sprii auttaa ja pyykinpesujauhe. Mulla ei ollut punkkiongelmaa, kun silloin, kun en pitänyt pitkävartisia saappaita oli sukat rullattu lahkeitten päälle.
Oli miten oli, yön vietin pöntöllä ja aamulla olin melkoisen uupunut, mutta luulin kuitenkin olevani viidakkokunnossa.
Isosepelkalastaja
Koko päivän kuitenkin olin pahoinvoiva ja nojailin puihin ja oksentelin. Sain puista ärhäkästi polttelevia tulimuurahaisia itseeni. Trooppinen aurinko paistoi zeniitistä. Ihoni hehkui lämpimänä. Olin saamassa auringonpistosta. Kyllä nyt kadutti, ettei minulla ollut oraalisen nestehoidon pusseja mukana. Ne olivat minulla ostoslistalla ykkösenä, kunhän pääsemme Iquitosiin. Tämä olikin onneksi viimeinen päiväni Yanayaculla. Vaikka kuinka teki mieli takaisin viidakkoon, niin päätin, että lepään päivän Iquitosissa.
En ollut ainut, joka oli sairastunut.



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Amazonas: punahelttahokko, hoatsinit ja sarviromiskot

Heti aamulla liikenteeseen veneellä, sillä punahelttahokko oli havaittu Yanayacun toisella puolella viidakossa. Punahelttahokko on sukua kalkkunoille ja se on uhanalainen koko levinneisyysalueellaan. Kuulemma sen tiedetty esiintymä on Boliviassa ja siltikin joutuu kävelemään kauas viidakossa, että sen löytää, muttaYanayaculta sen saa helpommin, koskapa paikalliset hyötyvät ekoturismista ja jättävät linnun rauhaan. Niitä on maksimissaan 750 paria koko maailmassa ja suunta on ollut vahvasti kaakkoon. jo

Yanayacun virran mukana kulkee pieniä lehtiruusukkeita. Mietin, kulkeutuvatko ne Atlantille asti, mutta näin ei ole asia. 

Kun hyppään veneestä maihin, niin kompuroin liukkaassa liejussa. Minä olin todella huono kuvaamataidossa, mutta olisi pitänyt muistaa, että kun saveen lisää vettä, vettä ja vettä, niin se muuttuu liukkaaksi. Amazonin lieju on hyvin liukasta ja vaikka minulla on pitkävartiset kumpparit, jotka ovat olleet hyviä esimerkiksi Suomen liukkailla kallioilla, ei ne pidä Amazoniassa yhtään. 
Veneeseen siirtymiseen ja sieltä poistumiseen liittyy aina oma jännitysmomenttinsa.



Puhun hetken turvallisuusnäkökohdista, mutta sitä ennen pari kuvaa:







Kaikkialla kasvaa piikkisiä palmuja ja ne vielä tiputtelevat paloja itsestään maahan. Kuten sanoin, Amazonasissa on liukasta ja kun viidakossa liukastelee, vaistomaisesti iskee kätensä kiinni johonkin tai koskettaa jotain puuta ja ne usein sattuu olemaan noita piikkisiä palmuja. Lopulta olin siis mutainen ja täynnä verisiä haavoja. Sen lisäksi kimpussa pyörii epälukuinen määrä moskiittoja. Oli hyttysvoide mikä tahansa, niin se huuhtoutuu hyvin nopeasti pois viidakon kosteudessa. Arvet ovat kunniamerkkejä ja minua vähän harmittaa, ettei noista sitten loppupeleissä jäänyt kunnon arpia käsiin. Se ei suinkaan ainakaan johdu siitä, ettenkö olisi usein iskenyt jotain osaa ruumiistani piikkipalmuun. Pahimmillaan niitä kasvoi tiheikköinä. 
Iltainen puuhastelu oli sitten spriin kanssa haavojen hoito ja desinfioiminen, mutta se tuntui sikäli turhauttavalta, koska kaikki haavat tulehtuvat Amazoniassa. Lopputulemana olin täynnä tulehtuneita haavoja. 

Ihmettelen, miten kukaan voi suunnistaa viidakossa. GPS on perin hyödytön siellä, puutavaraa kun on niin paljon pään yläpuolella, ei löydy satelliitit. Yksi osviitta liikkumiseen on se, että virran suuntaisesti on vanhaan uomaan muodostunut suopläntti. Suon yli on sitten tehty siltoja, jotka ovat tietysti kuumottavia polkusiltoja. 

Yksi tällainen suo mahdollisti elukoiden tarkkailemisen. Siellä oleskeli sarviromiskoja ja parvi hoatsineja. 
Hoatsineja
Sarviromiskot

Hoatsinit ovat luontodokumenttien vakiokamaa, vaikka ovatkin rumia. Yksi syy tälle on se, että se on hyvin tyypillinen lintu Amazoniassa. Toinen syy on se, että se on niin alkukantainen, että sillä on surkastuneet koukut siipitaipeessa eli ikään kuin kädet. Ihmetyttää, miksei kaikilla linnuilla ole sellaisia. Hoatsin käyttää niitä puissa kiipeilemiseen. Hoatsinit tykkäävät asustella soiden laitamilla parveissa.
Sarviromiskoista en paljon tiedä. Luulin, että niillä törröttää höyhen päässä, mutta se onkin sarvi. Sarviromiskojen siivissä on myös luinen lisäke, mutta sitä käytetään tappelemiseen eikä kiipeämiseen.

Suon laidalta kuuluu sitten jo punahelttahokon ääni ja pian saadaan sellainen näkyviinkin. 

Punahelttahokko
Punahelttahokkoa on hyvin vaikea erottaa latvustosta ja se on arka. Amazonian linnut ovat ylipäätään hyvin arkoja. Ihmettelen, miten hyvin opas on tottunut etsimään lintuja latvustosta. Usein lintuun on kaikkien oksien ja lehvien välistä vain kapea käytävä. 

Helttajassana
Jään kuvaamaan helttajassanaa. Jassanathan ovat luontodokumenttien vakiokamaa. Tämä jassana oli sikäli mieleenpainuva, että kun keskityin sitä kuvaamaan, muut olivat kävelleet jo tiehensä ja kun nousin seisomaan, ympärillä oli vain tiheää viidakkoa. Opin viidakossa suunnistamisen ex-tempore, sillä rupesin seuraamaan machetella katkottuja oksia ja pian sain muun ryhmän näkyviin. Machete on siis lähinnä suunnistusväline.

Kun suo taas oli ylitetty kuumottavaa siltaa myöten, niin kävimme tiheiköstä etsimässä vielä pari pöllöä. Pöllöthän ovat aina kivoja.

Kultapöllö

Raitametsäpöllö


Tämän päivän jälkeen mulle tuli kovin heikottava ja yököttävä olo ja iski ripuli. Amazonian bakteerit jylläävät. Kuten sanottu, on aika mahdoton noudattaa hygieniaa Amazoniassa. Ehkä se onnistuu jossain Iquitosin hotellissa, mutta ei silloin, kun kulkee itse viidakossa. Viidakossa on sikäli ikävä sairastaa, ettei mitään sairaalaa ole missään.




lauantai 18. huhtikuuta 2015

Amazonas: muurahaiset

Amazoniasta ei voi puhua ilman että puhuisi muurahaisista. Amazonian ekologia pyörii paljolti niiden ympärillä, esimerkiksi on kokonainen linturyhmä, muurat, jotka saavat ravintonsa niistä hyönteisistä, mitkä muurahaiset ajavat karkuun. Useimmiten niitä ei kuitenkaan ajatella ekologian kannalta, vaan ihmisen ja muurahaiset ovat hirvittävä vaiva. Tulimuurahaiset voivat vallata kokonaisen kylän ja ihmisten on pakko muuttaa niitten tieltä pois. Minulla tuli kontakti tulimuurahaiseen, kun akuankkamaisen typerästi nojasin puunrunkoa vasten ja käsivartta rupesi sitten kipittelemään tulimuurahaisia. Ne sekä purevat että pistävät ja läimäisy saa ne vain puremaan lujempaa. Selvisi kyllä, miksi niille on annettu sellainen nimi.

Kaikkein helpoimmin huomaa lehdenleikkaajamuurahaisten läsnäolon, sillä ne kantavat lehdenpalasia mukanaan. Minä en nähnyt niiden touhuissa paljon järkeä, sillä lehdenleikkaajamuurahaiset kantoivat lehtiä sekä puuhun ylös, että samasta puusta alas. Näin kerran lehdenlaikkaajamuurahaisten pesän. Se oli pelkkä aukio metsässä. Jos huolimattomasti kävelee sen päältä, saattaa vajota sinne. Sanomattakin selvää, että lehdenleikkaajamuurahaisen purema on kivulias. En tiedä, onko Amazonian muurahaisista ainoakaan sellainen, mikä ei tuottaisi tuskaa.

Sairaalakeikka luvassa? Luotimuurahainen.
Muurahaisista ehdottomasti pahin on luotimuurahainen. Nimensä se on saanut siitä, että purema on kuin ammuttaisiin aseella. Luotimuurahainen näyttää hevosmuurahaiselta ja onneksi ne liikkuvat yksittäin. Kun istuu puunrungolla ja luotimuurahainen kävelee vastaan, on muurahaiselle annettava tietä. Itse asiassa, mille tahansa muurahaiselle. Kun joku länsimaalainen koskee siihen, niin kipu on niin valtava, että se vaatii sairaalahoitoa, paikassa, missä ei ole mitään sairaaloita. Brasilian puolella on heimo, jonka miehuuskokeeseen kuuluu, että niitä pistetään rukkanen täyteen ja sitten mieskandidaatti pistää kätensä sinne. Minä en ymmärrä, miksi pitää olla tuollaisia miehuuskokeita. Joka tapauksessa, kalpeaihoisten gringojen kannattaa suhtautua siihen kunnioituksella. Jopa muurahaisen turha härkkiminen saattaa johtaa huonoon luotimuurahaiskarmaan. Ihan kuin olisi muutenkaan viisasta mennä härkkimään mitään luonnonvaraista eläintä sadan tiettömän kilometrin päässä terveydenhoidosta. 

Pelättyjä muurahaisia on myös sotilasmuurahaiset, jotka voivat syödä hevosen. No, minä en nähnyt missään ainoatakaan hevosta. Sotilasmuurahaisten voima perustuu niiden paljouteen ja että ne syövät tarkkaan sen, mikä niiden polulle sattuu joutumaan. 

Näiden lisäksi oli termiittejä. Termiitit rakensivat kekonsa valtaviksi pahkoiksi puihin.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Amazonas: Kuin toisella planeetalla

Yöllä Amazonia on paljon enemmän. Typerästi nimetty pampapöllönen oli aloittanut rullaavan huutonsa. Siitä oli tulossa retken tyypillisimpiä yöääniä. Venevajalla oli sammakko, jonka nimi englanniksi oli giant gladiator frog. Yhden seurueesta piti koskea siihen, jolloin se laiskasti hyppäsi syrjään. Vaikea uskoa, että se oli sammakko eikä rupikonna. Sammakkojen kurnutus on tietysti kanssa tyypillinen ääni viidakon yössä.
Lähdimme Yanayaculle veneellä tähtikirkkaaseen yöhön. Uskomatonta, että mitään tähtikuvioita en pystynyt tunnistamaan, kun ne olivat eteläisen pallonpuoliskon tähtikuvioita. Ihan kuin olisimme siirtyneet tähtiportin kautta toiselle planeetalle toiseen aurinkokuntaan. Kun silmät tottuivat pimeään, niin joella näkyi myös kanooteilla liikkuvia paikallisia. Mitään valoja ei ollut missään, kun Yanayaculla ei ole sähköä. Moottorivene saattoi ajaa ne helposti kumoon. Veneessä oli kuitenkin valonheitin ja sillä pystyttiin tarkkailemaan joen eläimistöä.
Harmaapökkelökehrääjä
Joella lenteli erilaisia kehrääjiä ja pökkelökehrääjiä. Rannoilla oli myös epätodellisen näköinen ruuhinokka. Sen jälkeen sitten olikin ihana mennä nukkumaan. 





tiistai 14. huhtikuuta 2015

Amazonas: Saapuminen Amazoniaan


Ensimmäisellä koneella Iquitosiin. Lentokentällä oli heti aamusta hirveän paljon porukkaa. Peru on keskusjohtoinen maa ja ihmisten pitää tulla maakaupunkiin pääkaupunkiin saadakseen asiansa hoidettua.
Kone lensi Andien Cordillera Blancan yli. Sen korkein huippu Huascaran on 6768 m.  

Lentokoneessa tarjoiltiin Inka-Colaa. Sitä erikoisuutta oli pakko päästä maistamaan. Olen samaa mieltä kuin kaikki muutkin sitä maistaneet, että se on kuin joisi purukumia. Vähän erikoinen makuelämys ja se kuuluu niihin pakollisiin, kun täällä kerta ollaan, mutta totta puhuen elämä ei ole köyhempää ilman sitä. Pahisyhtiö Coca Cola valmistaa sitä tätä nykyä, sekin on syy olla varta vasten ostamatta sitä.

Iquitosin lentokentällä iskee vastaan kuuma ja kostea ilma, joka iski lasit huuruun. Ei mitään yllätystä tässä suhteessa. Iquitos on maailman suurin kaupunki, johon ei pääse maanteitse.
Koska oli sunnuntai, kaupungissa oli sotilasparaati. Perussa on sunnuntaisin jokaisessa kaupungissa sotilasparaati. Mietin, kumpaakohan ne rakastavat enemmän, niitä sotilaita vaiko niitä paraateja. Ehkäpä se yhdistää kaksi asiaa, mistä Etelä-Amerikassa tunnutaan tykkäävän kovasti.

Iquitosissa ei näkynyt kauheasti autoja, mutta sen sijaan motocarrillo-liikenne oli vilkasta. Aasiassa noita kai kutsuttaisiin tuktukeiksi. Pääsimme korkealle rantatöyräälle ja veneelle ja olimme pian Amazonilla.
Kanootti. Ihmisiä meloi noissa kanooteissa ja usein mukana oli koko perhe. Joku kutsuisi niitä alkuperäisasukkaiksi, mutten usko niiden olevan puhdasverisiä missään jokivarsilla. Kanootti on hyvä tapa opettaa lapset istumaan hiljaa paikoillaan. Nämä näyttivät äärettömän kiikkeriltä. Alukset, kuten meidän veneemme, ohittelivat niitä hyvin hissukseen ettei ne hörppäisi vettä. Hyvä tapa varmistaa se, ettei saa puhallusputkesta nuolta niskaansa.  

Tamshiyacu. Tämä oli ainoa vähän isompi kylä tällä seudulla. Alueelle tyypillisiä rakennuksia.

Merkkejä viidakkoon kohdistuvista hakkuista oli kaikkialla. 


Itse päävirralla oli vähän katselemista. Vedessä ajelehti paljon puutavaraa ja pinnan alla vaanivat hiekkatöyräät. Mahtaa olla hankalaa ajella veneellä Amazonia.  Saavuimme puolimatkan krouviin Tamshiyacuun. Toi "yacu" tuntuu toistuvan näissä nimissä. Se on ketshuaa ja tarkoittaa vettä. Inkojen kieli on jotekin paikkaan kuulumaton täällä sademetsässä. Siihen varmaan liittyy jotain historiaa, mistä minä en tiedä mitään.
Tamshiyacu merkitsee minulle nyt paljon, koskapa siellä on aloitettu suuret sademetsähakkuut ja "Rettet den Regenwald" -järjestö on sekä infonnut niistä että pyrkinyt saamaan ne loppumaan.
Sademetsää on tietysti hakattu niin kauan kuin siellä on länsimaisia ihmisiä ollut ja alkuperäisasukkaita on tapettu kuin eläimiä, ehkä kohdeltu huonomminkin kuin eläimiä. Yhdysvaltalaiset tuntevat syystä katumusta alkuperäiskansojensa tuhoamisesta, mutta entäs Brasilia tai Peru? Kannattaa lukea Bernard Grzimekin "Harmaakarhusta silmälasikäärmeeseen". Niitä käytettiin elävinä maalitauluina, joita humalaiset ammuskelivat ja lopuksi ne valeltiin petrolilla ja pistettiin palamaan. Joitain ihmisiä ristiinnaulittiin. Naiset raiskattiin ja tapettiin. Putumayolla väestö tipahti kymmenesosaansa.
Tamshiyacun vesissä uiskenteli delfiinejä. Ne eivät olleet Amazonin vaaleanpunaisia delfiinejä.
Boliviantoro kurkkii kolostaan
Perillä viidakkoasumuksilla, Muyuna Lodgella, oli tilaisuus käydä pienellä kävelyllä viidakossa. Kolibrien ja tangaroiden lisäksi siellä oli palmuja, jotka pystyvät liikkumaan paikasta toiseen.
Palmu, joka kävelee tarvittaessa parempaan kasvupaikkaan.
Yöllä sitten Muyuna Lodgella huuteli typerästi nimetty pampanpöllönen. Todellisuudessa pöllönen ei tietenkään asusta pampalla, vaan viidakossa. Joka tapauksessa, sen eksoottinen, rullaava huuto tuuditti minut uneen. Asumuksen seinä oli hyttysverkkoa, jonka toimivuutta epäilin. Paranoia oli kuitenkin turhaa, paikan nimi kun on Yanayacu ja "yana" tarkoittaa mustaa. Vedessä on niin paljon tanniineja, että se karkoittaa malariasääskiä. Kannattaa opetella muutama sama ketshuaa, niin säästyy turhilta peloilta.